Makaronivelli. Se tykätty ja vihattu

Tässä yhtenä päivänä putkahti mieleeni, kuinka lapsena syötiin makaronivelliä. Ja muistaakseni se oli hyvää. Se oli sellaista vähän paksua, makaroneja kellui siellä täällä ja niitä oli mukava imeskellä huulien välistä. Hiukan makeaakin se taisi olla, ehkä kelvatakseen paremmin lapsille.

Velli vaikuttaa sen verran perushommalta, että en alkanut googlettelemaan reseptejä, vaan päätin kysyä Facebookin ryhmältä teko-ohjetta. Kuulun yhteen aikuisten naisten porukkaan, joka tietää vastauksen ihan mihin tahansa. Sitä paitsi ajattelin, että nyt on kyse kansanperinteestä. Keitto-ohjeita kyllä löytyikin, kuten myös mielipiteitä kyseisestä ruuasta.

Kun aloin kolistella kattiloita vellinkeittoaikeissa, isäntä oli vähällä saada hepulin. Ensin oli sitä mieltä, että meidän keittiössä ei sitä keitellä, niin hirveää ruokaa on. Oli saanut kansakoulussa siitä ikuisen trauman: ensinnäkin velli oli ollut haaleaa ja sen päällä oli lillunut kellertävä kansi, joka tarttui lusikkaan ja venyi syödessä. Opettaja oli vahtinut vieressä, että kaikki tuli syötyä. Kuulemma ihan kahteen kertaan se piti syödä, mutta sitä en sentään uskonut.

Siispä vettä kattilaan ja kiehumaan. Laatikkoa kaivaessani käsiini tuli pussinloppu täysjyvä-Cappelli-pastaa. Siis simpukkamakaronia. Ajattelin, että ei kai poikkeava ulkonäkö voi makunautintoa pilata ja hurautin ne kiehuvaan veteen.

Kun makaronit olivat kypsiä, kaadoin veden pois ja lisäsin rasvatonta maitoa sopivan määrän. Maito oli rasvatonta, koska meillä ei nyt muuta satu olemaan.

 Vaan kovasti oli onnettoman näköistä velliksi. Ihan liian vetelää ja liemi aivan valkoista. Makaronivellihän on hiukan sakeaa. Yhdessä Facebook-ohjeessa neuvottiin saostamaan Maizenalla. Ajattelin sen toimivan ja tuovan samalla sopivaa makeutta keitokseen. Sitä siis sekaan.

Velli ei ollut minkään makuista, ei millään muotoa sellaista kuin mitä äiti keitti. Ulkonäkökään ei ollut kovin houkutteleva: beessin värisiä etanoita lillui vitivalkoisessa ja kiiltävässä liemessä. Lisäsin sinne voisilmänkin (joka oli Keijua), jotta olisin saanut väriä vähän keltaisemmaksi. Ei auttanut.

Koira ei maistanut, isäntä kiersi kaukaa. Mutta kun poika tuli kotiin ja löysi kattilan jääkaapista, hänen kiinnostuksensa heräsi. Makaroni on kuulemma aina hyvää, eikä sitä voi kokki mokata. Vaan kyllä näköjään sekin ihme hänen piti nähdä.

Vein vellin kompostiin ja aloin suunnitella uutta iskua.

Facebookin mukaan eräs miniä keittää velliä tänäkin päivänä Kiehu-maitoon ja hyvää tulee. Ei tarvitse kuulemma suurustaakaan. Kaukana olevassa lähikaupassa ei ollut kyseistä maitoa, mutta Vanhanajan täysmaitoa oli. Luomuakin vielä. Rasvaprosentti 3.8-4.4%.

Tällä kertaa kaadoin maidot kattilaan ja kun se kiehui, lisäsin ihan tavallisia Torino -makaroneja. Tarjouksesta ostettuja. Hämmensin ahkerasti, kunnes makaronit kypsyivät. Ja kas, kypsymisen edetessä maito alkoi muuttua sakeammaksi. Maito näytti myös hiukan keltaiselta, niin kuin ennen vanhaan. Lopuksi lisäsin ½ rkl sokeria ja valmista tuli.

Maistui ihan just samalta kuin lapsena. Mutta olin muistanut väärin, ei ollut mitenkään taivaallisen hyvää. Ihan vaan tavallisen hyvää.

Isäntä ylenkatsoi edelleen. Poika tuli illalla kotiin ja sai hänkin maistaa. Hänen mielestään oli "ihan perus" ja maistui riisipuurolle. Ei kuulema tarvitse tehdä toiste. Koira sai iltapalaksi ja nuoli kupinkin ihan kiiltäväksi. Myös kissalle näytti maistuvan.

Ei siis mene jatkoon, paitsi yhden kerran: kokeilen joskus vielä lapsenlapsella. Jos vaikka hyvinkin tykkäisi, kuten mummu pienenä.

Loppuun vitsi:

Emäntä (en minä) keitteli joka aamu isännälle (ei meidän) kaurapuuroa. Joka jumalan aamu puuro meni pilalle: ei kuulemma ollut ollenkaan samanlaista kuin äidin tekemä oli ollut.

Yhtenä aamuna emännällä oli muita kiireitä ja puuro paloi oikein lahjakkaasti pohjaan. Emäntä ajatteli kuitenkin, että olkoon, moitetta tulee joka tapauksessa ja nyt olisi kerrankin aihetta.

Isäntä (ei meidän) lusikoi pari luksikallista ja naama levisi kuin hangon keksi: " no nyt, lopultakin, kolmenkymmenen vuoden jälkeen olet oppinut! Ihan juuri samanlaista kuin äitee aina teki!" . Ja molemmat elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Kiitos, kun jaat reseptin ystävillesi: