Oppiko vanha koira suppilovahverokoiraksi?

Koira ja isäntä (tässä tapauksessa emäntä) kuulemma muistuttavat toisiaan. En tiedä onko asialla minkään sortin tieteellistä näyttöä, mutta itse tuon kyllä pienellä varuksella allekirjoitan.

Edelliseltä koiraltani puuttui häntä, menetti sen tapaturmaisesti vähän niin kuin Pekka Töpöhäntä. Itseltänikin elämä on vienyt erinäisiä osia, joten yhteneväisyyttä riitti.

Nykyinen koirani on luonteeltaan vähän erikoinen. Johtunee siitä(kin), ettei se oikein tunnista ihmisiä. Kasvomuisti koirallani on ihan olematon. Tämän seurauksena se ei ehdoitta lähde tekemään tuttavuutta eteisen ovesta sisään astuville, vaan luimistelee kunnes tunnistaa. Jos tunnistaa.

Itselläni prakaa kasvomuisti samalla tavalla. Jos koiralenkillä tulee kahdesti sama tuntematon koirakko meitä vastaan, tunnistetaan toisella kerralla heti se koira, mutta kumpikaan ei ole ihmistä ennen nähnytkään. Pääasiassa noloa.

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Esimerkiksi olen oppinut tunnistamaan kanttarellin ja suppilovahveron niin hyvin, että uskallan yksikseni niitä poimia ja paistaa (erittäin runsaan sipulin kera) pannulla.

Tässä muuten käyttämäni hyvä suolaisen piirakan ohje. Sopii myös sienipiirakalle: Tuunasin suolaisen piirakan terveelliseksi ja hyvää tuli!

Lähdimme siis metsään. Tänä vuonna kumpaisiakin sieniä on melkein liioitelematta yhtenä mattona meidän takametsässä. Sienihimo oli niin valtaisa, että lähdin ihan kahdestaan koiran kanssa, enkä ottanut susi/karhuvahtia mukaan reissuun.

Meidän kulmilla ei nimittäin enää kuljeskella kahdestaan koiran kanssa, vaan pitää olla enemmän sakkia ääntä pitämässä. Paitsi että nyt sienen himo voitti suden pelon. Viisasta?

Laitoin sieniämpäriin saksien lisäksi ison kourallisen koiran makupaloja sekä naksuttimen. Ja sitten vaan kohti esiintymää.

Koira oppikin aika nopeasti työntämään kuononsa sormeeni aina kun tökkäsin sientä. Toistin vielä sanaa "sieni". Aina kun kirsu osui sieneen, naksautus ja herkkupala kuonoon. Hyvin meni.

Seuraavaksi aloin pohtia, miten koira ilmaisee löytönsä. Kun naksautusta ei kuulunutkaan, se alkoi tarjota tassulla raapimista. Veteli sienipehkon taivaan tuuliin. Ei oikein toiminut.

Kun palkkion tulo tyssäsi, se tarjosi kaikki temppunsa ja valitsi niistä lopulta itse maihin vetämisen. Oli sille selvästi mieluisin tapa näyttää saalis. Niinpä sitten palkitsin sitä maahan menosta.

Sillä seurauksella, että maaperä oli harjoittelumme jälkeen aivan matala sienistä. Kuin taistelun jäljiltä. Lisäksi makupalat alkoivat loppua ja koiran vatsa pullotti.

Sain kerättyä rippeistä sienipiirakkaan vaadittavan määrän suppiksia ja lähdimme kotiin. Koira tyytyväisempänä kuin minä.

Kotona ajattelin vielä varmistaa, että temppu on varmasti hallussa ja heittelin muutaman sienen kotinurmikolle. Koira käski haistaa itse vaan ja lähti kuistille makoilemaan. Rankkaa hommaa selvästikin tuo opiskelu ja vaatinee toisen metsäreissun. Jos ilmoja piisaa.

Loppuviimeksi jäi epäselväksi, oppiko vanha koira uuden tempun vai ei. Jälkikirjoitus tähän tarinaan tuli kuitenkin meidän isännältä: 

Hän kertoi nähneensä naapurin meidän tien päässä. Oli sitten käynyt kysymässä, aikooko tämä mennä peurajahtiin , koska kyttäyskoppi on tuossa lähellä. Vaan ei ollut naapuri metsästysreissulla, oli sudenvahtina emännälleen. Joka oli sieneen menossa. Askeleet kohti minun parasta sienipaikkaani.

Kyllä nousi minulla tukka pystyyn. Mutta laski sitten, kun muistin, että sienisato siitä kohtaa on kyllä vähäksi aikaa menetetty. Ehkä eivät huomaa. Eivätkä olleet huomanneetkaan - kävin myöhemmin varmistamassa.

Itse en muita sieniä tunnista kuin vain nämä kaksi lajia + kärpässienen. Tiedän silti, että terveellistä ruokaa ne ovat. Siitä voit lukea lisää täältä: Sienestys on terveellistä – samoin sienet

Tykkään, jos jaat näitä kavereillesi. Linkki Faceen ja Twitteriin löytyy aina blogitekstin lopusta!